Viimeiset kaksikymmentä vuotta on Englannissa ollut meneillään yhteiskunnallinen murros. Ihmisten luottamus suuriin yhteiskunnallisiin instituutioihin, politiikkaan, mediaan, terveydenhuoltoon ja koulutukseen on vähentynyt. Samanaikaisesti uskonto on tullut yhteiskunnassa yhä näkyvämmäksi. Uskonnolliset toimijat osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, esittävät kriittisiä näkökulmia ja ovat myös varteenotettavia toimijoita sosiaalisen hyvinvoinnin toteuttajina.
Osallistuin Britannian Uskonnonsosiologian tutkimuksen tutkijoiden konferenssiin 12.-14.7.2016 Lancasterin yliopistossa. Konferenssi teema oli Construction and Disruption: The power of religion in the public sphere. Kaikkiaan yli 50 esitelmän ja puheenvuoron teemat heijastivat uusimpia uskontososiologian tutkimuksen trendejä: Uskontoa itsessään, uskonnon suhdetta sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, globalisaatioon, maahanmuuttoon ja diasporaan sekä uskonnon ilmenemistä taiteessa ja mediassa.
Oma huomioni kiinnittyi erityisesti professori Linda Woodheadin analyysiin Englannin aikaisemmin hyvin vahvan protestanttisen uskonnon perinteen ja kulttuurin sekä yleensä uskonnon yhteiskunnallisen roolin kohtaamista muutoksista. Halusin myös löytää itselleni odottamattomia yhtymäkohtia suomalaiseen kontekstiin.
Brexit
Ajankohtaisin poliittinen puheenaihe konferenssin aikana oli Britannian kansanäänestyksen tulos. Linda Woodheadin tekemän analyysin mukaan uskonnolla oli merkitystä Brexitin taustalla. Anglikaaneista 30% äänesti pysymisen puolesta, 58% Euroopan Unionista lähdön puolesta. Ei-uskonnollisista 44% äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.
Äänestymiskäyttäytymistä ymmärtääkseen täytyy katsoa syvemmälle yhteiskunnallisen murroksen syihin ja seurauksiin viimeisen 20- vuoden aikana. Woodheadin tutkimusten mukaan englantilaiset seuraavat eniten omaa järjen ääntään, intuitiotaan ja perheensä neuvoja sekä arvostavat eniten yksilön vapautta, lain asemaa ja parlamentaarista demokratiaa. Kristillinen usko englantilaisten arvoperustana saa toiseksi vähiten ääniä.
Woodhead ja monet muutkin uskontososiologit ovat havainneet Englannin muuttuneen normatiivisesti kristillisestä maasta lisääntyvässä määrin ei-kristilliseksi maaksi. Ei-uskonnolliseksi itsensä määrittelevien lukumäärä Englannin kansalaisista on kasvanut tasaisesti: Vuonna 1983 31%, 1993/37%, 2003/44% ja 2013/51%.
Uskonnollinen muutos on toisaalta tuonut myös hyvää. Kristittyjen ennen hyvinkin selkeät erot ovat tasaantuneet. Edelleen selkein ero anglikaanien, vapaakristillisten ja katolisten kesken näkyy suhtautumisessa Raamattuun.
Istumapaikalla on merkitystä
Yksi vaikuttavimmista puheenvuoroista oli tohtori Abby Dayn esitelmä etnografisen tutkimuksensa tuloksista. Day osallistui puolitoista vuotta, 3 kertaa viikossa, yhden pienen Englannin Anglikaanisen kirkon seurakunnan elämään ja toimintaan kootakseen aineiston nykyisiä ja tulevia tutkijoita varten Englannin Anglikaanisen kirkon vanhimmasta sukupolvesta ”A”, ihmisistä, jotka ovat syntyneet 1920 – 1930 -luvuilla, sekä liittääkseen tutkimuksensa laajempaan ajankohtaiseen kontekstiin; uskollisen muutoksen luonteen ja seurauksien ymmärtämiseen.
Tilastojen mukaan sukupolvi A, yli 60-vuotiaat, joista enemmistö naisia, ovat heitä, jotka osallistuvat säännöllisesti Anglikaanisen kirkon jumalanpalveluksiin. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkein hetki viikossa. Sukupolvi A tietää kuka istuu missäkin kohdassa kirkon penkissä. Abby Day määritteli sukupolvi A:n ”sukupolveksi, joka uskoo yhteisöön kuulumiseen”.
Yhteisöön kuuluminen on tälle sukupolvelle erityisen tärkeää. Heille kirkko ja kotiseurakunta ovat osa jokapäiväistä elämää säännöllisten osallistumisten ja vastuunkantamisen kautta.
Sukupolvi A on kantanut taloudellista vastuuta kirkkotilojen sisustuksesta ja materiaaleista. He ovat vastanneet kirkkotilan avoinna pitämisestä, kahvin ja teen keittämistä jumalanpalvelusten jälkeen, kirkkotilan siivouksesta, kynttilöiden ja muiden pienten tarve-esineiden ostamisesta, myyjäisten ja erilaisten lounaiden järjestämisestä.
Avoinna oleva kirkkotila on ollut tärkeä paikka yksinäisille ja yhteiskunnasta syrjään jääneille tulla hetkeksi juomaan kuppi teetä ja jakamaan ajatuksiaan. Sukupolvi A on tehnyt epävirallista sosiaalityötä kuunnellen ja tukien kadun kulkijoita. Heille on ollut tärkeätä huomioida ja toivottaa tervetulleeksi ulkopuolisiksi tunnistetut, keskustella heidän kanssaan jokapäiväisistä asioista ja kutsua mukaan kirkon toimintaan. Tämä on edellyttänyt sen tietämistä, kuka kuuluu jo joukkoon ja kuka ei. Se on edellyttänyt rutiinia ja säännöllistä, viikoittaista omaa osallistumista.
Dayn mukaan sukupolvi A:n häviäminen näkyy kirkossa sekä ulospäin että sisäänpäin. Aamuiset kaikille avoimet kahvihetket päättynevät tämän sukupolven myötä, samoin heidän antamansa taloudellinen tuki Anglikaanisen kirkon hyväntekeväisyysjärjestöille. Sukupolvi A poistumisen huomaavat Dayn mukaan myös ne kadunmiehet ja naiset, jotka menettävät erityisen kuuntelijajoukon ja paikan, sekä satunnaiset ohikulkijat – kirkkotilat eivät enää ole auki yleisölle eivätkä enää niin siistejä ja hyvin pidettyjä kuin nyt.
Merkittävin menetys on Dayn mukaan sosiaalisen pääoman katoaminen. Sukupolvi A on nähnyt ja kokenut todella paljon sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Heidän suuri tietomääränsä ja erityisesti taito luoda kuulumisen tunne häviää.
Uskonto ilman uskonnollisuutta
Suvivirsi koulun kevätjuhlissa ja siitä käyty keskustelu ja apulaisoikeusasiamiehen lausunto tulivat mieleeni kuunnellessani tohtori Lori Beamanin tutkimustuloksia. Beaman tutkii sitä, kuinka laki tarkastelee uskontoa julkisessa tilassa. Esitelmän esimerkkitapaukset tulivat Amerikasta, Kanadasta ja Ranskasta.
Esimerkkitapauksissa uskonnolliset symbolit käsiteltiin edustavan ensisijassa kulttuuriin kuuluvaa käytäntöä tai symbolia, joka edusti kansallista, kaikkien yhdessä jakamaa arvoa tai aktiviteettia. Beamanin havaintojen mukaan uskonto näyttää muuttavan muotoaan ollessaan kohtaamispisteessä sekulaarin, uskonnottoman ja pluraalin yhteiskunnan kanssa. Esimerkkitapauksissa Amerikassa joogasta tuli aivojumppaa, Ranskassa krusifiksista ja ikonista tuli tilataidetta ja Kanadassa rukous oikeusistunnon alussa katsottiin ei-uskonnolliseksi, vain tavaksi hiljentää mieli keskittymään edessä olevan tapauksen käsittelyä varten.
Tuomioistuimet halusivat ensisijassa ylläpitää kulttuuriksi ja perinteeksi ymmärrettyä toimintaa. Beaman havaitsi tuomioistuinten asettavan enemmistöuskonnon osaksi kansallista perinnettä ja kulttuuria oikeuttaakseen ja hyväksyäkseen uskonnon läsnäolon. Enemmistöasemassa olevan uskonnon oikeuttaminen kulttuuriseksi perinteeksi antaa sille erityisen suojan läntisessä demokratiassa, erilaisen suojan kuin vähemmistöuskonnoille.
Beaman herätti kuulijat pohtimaan mitä tällainen tekee uskonnolle? Mitä tekee uskonnolliselle maailmankatsomukselle, kun se otetaan pois omista symboleistaan ja hartaudellisesta toiminnastaan, krusifiksista, ikonista tai rukouksesta? Tai suomalaisessa kontekstissa, mitä kenties menetetään, kun suvivirressä korostetaan kulttuuria ja perinnettä ja otetaan pois sen ominaisuus laulettuna rukouksena?
Koko elämänpiirin merkitys
Karabat Iqbalin tapaustutkimus oli toteutettu Birminghamissa. Pakistanilaiset muslimit ovat kouluissa suurin uskonnollinen ryhmä. Neljännes kaikista kouluikäisistä on pakistanilaisia.
Pakistanilaisten alisuoriutuminen koulussa on tunnustettu ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla.
Iqbalin tutkimukseen osallistuneista muslimitaustaisista oppilaista 89% kertoi uskonnolla olevan erittäin suuri merkitys heidän elämässä. Oppilaat arvostivat opettajassa erityisesti sitä, että opettaja ymmärtää oppilaan omaa uskontoa. Suuri osa oppilaista kuitenkin koki opettajan ymmärtävän liian vähän heidän pakistanilaista uskonto- ja kulttuuriperintöään.
Iqbal nosti esiin vähemmistökulttuuriin kuuluvien opettajien merkityksen ja tarpeen uskontolukutaitoisille opettajille. Vähemmistökulttuuriin kuuluvat opettajat ovat Iqbalin mukaan oman kulttuurinsa asiantuntijoita, sillanrakentajia eri kulttuurien kesken ja roolimalleja.
Iqbal totesi hyvän oppimisen perustan rakentuvan oppilaan ja opettajan keskinäiselle vuorovaikutukselle. Iqbal korosti puheenvuorossaan uskontojen- ja kulttuurien lukutaidon merkitystä ja oppilaan koko elämänpiirin ymmärtämistä hyvän vuorovaikutuksen keskeisimpänä tekijänä.
Uskonto mediassa
Yksi uusimpia uskontososiologian tutkijoita kiinnostava aihe on uskonto ja media.
Michael B Munnik havaitsi toimittajien kirjoittavan useimmiten islamista ja muslimeista uskonnollisessa viitekehyksessä, mutta käyttävän lähteinään ja taustatietojen antajina useimmiten ei-uskonnollisiksi itsensä määritteleviä. Journalistien tärkeät aiheiden taustatiedot eivät siis tulleet asianomaisilta itseltään, uskonnollisilta muslimeilta. Journalistit myös käyttivät termiä ”muslimi” joustavasti, ei vain uskonnollisissa yhteyksissä, vaan myös etnisyyteen viitaten.
Robert Beckford toi esiin median rasistiseksi analysoimansa näkökulman mustiin kristittyihin Englannissa. Beckfordin mukaan mustat kristityt kuvataan Englannissa useimmiten naurun kohteena, konservatiivisina kristittyinä, kuorokokoonpainoissa laulavina sekä joko pahoinpideltynä tai alistetun asemaa vastaan protestoivina. Beckfordin tekemä multimediavideo Incarnation: no blacks, no Irish, no dogs oli hyvin vaikuttava katsottava. No blacks, no irish, no dogs
Mielenkiintoista oli tähän verrata Carl Morrisin analysoima muslimien mediakuva Englannissa. Morrisin mukaan muslimit hallinnoivat omaa mediakuvaansa tuottamalla itse näytelmiä, tv-ohjelmia, musiikkivideoita ym. Median kautta saa kuvan uskonnollisesti modernista ja maltillisista muslomeista, jotka enemmänkin kutsuvat nauramaan kanssaan, kuin olemaan naurun kohde. Morris näytti esimerkkeinä British Muslim Comedyn tekemän Eid Mubarak aiheisen videon Eid Mubarak ja Sami Yusufin YouTubessa useita miljoonia katsojia tavoittaneen musiikkivideon Sami Yusuf
Kuulumisen kokemus
Konferenssi oli hieno mahdollisuus kuunnella tutkijoiden löytämiä vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Erityisen arvokkaana antina pidän konferenssiosallistumiseni antamia ajatuksia ja virikkeitä tarkastella uskonnon ja yhteiskunnan rajapintoja Suomessa ikään kuin lintuperspektiivistä, laaja-alaisesti ja korkealta.
Edelleen huomaan miettiväni kahta konferenssin herättämää ajatusta.
Mietin yhteiskuntaan kuulumisen kokemuksen ja uskonnolliseen yhteisöön kuulumisen kokemuksen yhteyttä ja merkitystä yksilöille. Kuinka paljon oman uskonnollisen yhteisön yhteiskunnallisen hyväksymisen kokemus merkitsee yksilön omalle hyväksytyksi tulemisen kokemukselle? Entä päinvastainen kokemus?
Mietin Anglikaanisen kirkon vanhimman sukupolven vahvaa kuulumisen kokemusta ja sen rakentumista rutiininomaisen osallistumisen kautta. Heidän toimintaansa tuki myös sukupolvelta toiselle tapahtunut uskonnollisten perinteiden ja osallistumisen siirtäminen. Miten syntyy kuulumisen kokemus, kun se ei enää rakennu rutiininomaisen osallistumisen kautta?
Yksilökeskeisessä ja jatkuvassa muutoksessa olevassa yhteiskunnassa kaikilla uskonnollisilla yhteisöillä näyttäisi olevan edessään sama haaste: Yksilölle merkityksellisen yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumisen kokemuksen siirtäminen sukupolvelta toiselle.
virpipaulanto 