Kuulun, en kuulu

Viimeiset kaksikymmentä vuotta on Englannissa ollut meneillään yhteiskunnallinen murros. Ihmisten luottamus suuriin yhteiskunnallisiin instituutioihin, politiikkaan, mediaan, terveydenhuoltoon ja koulutukseen on vähentynyt. Samanaikaisesti uskonto on tullut yhteiskunnassa yhä näkyvämmäksi. Uskonnolliset toimijat osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, esittävät kriittisiä näkökulmia ja ovat myös varteenotettavia toimijoita sosiaalisen hyvinvoinnin toteuttajina.

Osallistuin Britannian Uskonnonsosiologian tutkimuksen tutkijoiden konferenssiin 12.-14.7.2016 Lancasterin yliopistossa. Konferenssi teema oli Construction and Disruption: The power of religion in the public sphere. Kaikkiaan yli 50 esitelmän ja puheenvuoron teemat heijastivat uusimpia uskontososiologian tutkimuksen trendejä: Uskontoa itsessään, uskonnon suhdetta sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, globalisaatioon, maahanmuuttoon ja diasporaan sekä uskonnon ilmenemistä taiteessa ja mediassa.

Oma huomioni kiinnittyi erityisesti professori Linda Woodheadin analyysiin Englannin aikaisemmin hyvin vahvan protestanttisen uskonnon perinteen ja kulttuurin sekä yleensä uskonnon yhteiskunnallisen roolin kohtaamista muutoksista. Halusin myös löytää itselleni odottamattomia yhtymäkohtia suomalaiseen kontekstiin.

Brexit
Ajankohtaisin poliittinen puheenaihe konferenssin aikana oli Britannian kansanäänestyksen tulos. Linda Woodheadin tekemän analyysin mukaan uskonnolla oli merkitystä Brexitin taustalla. Anglikaaneista 30% äänesti pysymisen puolesta, 58% Euroopan Unionista lähdön puolesta. Ei-uskonnollisista 44% äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Äänestymiskäyttäytymistä ymmärtääkseen täytyy katsoa syvemmälle yhteiskunnallisen murroksen syihin ja seurauksiin viimeisen 20- vuoden aikana. Woodheadin tutkimusten mukaan englantilaiset seuraavat eniten omaa järjen ääntään, intuitiotaan ja perheensä neuvoja sekä arvostavat eniten yksilön vapautta, lain asemaa ja parlamentaarista demokratiaa. Kristillinen usko englantilaisten arvoperustana saa toiseksi vähiten ääniä.

Woodhead ja monet muutkin uskontososiologit ovat havainneet Englannin muuttuneen normatiivisesti kristillisestä maasta lisääntyvässä määrin ei-kristilliseksi maaksi. Ei-uskonnolliseksi itsensä määrittelevien lukumäärä Englannin kansalaisista on kasvanut tasaisesti: Vuonna 1983 31%, 1993/37%, 2003/44% ja 2013/51%.

Uskonnollinen muutos on toisaalta tuonut myös hyvää. Kristittyjen ennen hyvinkin selkeät erot ovat tasaantuneet. Edelleen selkein ero anglikaanien, vapaakristillisten ja katolisten kesken näkyy suhtautumisessa Raamattuun.

Istumapaikalla on merkitystä
Yksi vaikuttavimmista puheenvuoroista oli tohtori Abby Dayn esitelmä etnografisen tutkimuksensa tuloksista. Day osallistui puolitoista vuotta, 3 kertaa viikossa, yhden pienen Englannin Anglikaanisen kirkon seurakunnan elämään ja toimintaan kootakseen aineiston nykyisiä ja tulevia tutkijoita varten Englannin Anglikaanisen kirkon vanhimmasta sukupolvesta ”A”, ihmisistä, jotka ovat syntyneet 1920 – 1930 -luvuilla, sekä liittääkseen tutkimuksensa laajempaan ajankohtaiseen kontekstiin; uskollisen muutoksen luonteen ja seurauksien ymmärtämiseen.

Tilastojen mukaan sukupolvi A, yli 60-vuotiaat, joista enemmistö naisia, ovat heitä, jotka osallistuvat säännöllisesti Anglikaanisen kirkon jumalanpalveluksiin. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkein hetki viikossa. Sukupolvi A tietää kuka istuu missäkin kohdassa kirkon penkissä. Abby Day määritteli sukupolvi A:n ”sukupolveksi, joka uskoo yhteisöön kuulumiseen”.

Yhteisöön kuuluminen on tälle sukupolvelle erityisen tärkeää. Heille kirkko ja kotiseurakunta ovat osa jokapäiväistä elämää säännöllisten osallistumisten ja vastuunkantamisen kautta.

Sukupolvi A on kantanut taloudellista vastuuta kirkkotilojen sisustuksesta ja materiaaleista. He ovat vastanneet kirkkotilan avoinna pitämisestä, kahvin ja teen keittämistä jumalanpalvelusten jälkeen, kirkkotilan siivouksesta, kynttilöiden ja muiden pienten tarve-esineiden ostamisesta, myyjäisten ja erilaisten lounaiden järjestämisestä.

Avoinna oleva kirkkotila on ollut tärkeä paikka yksinäisille ja yhteiskunnasta syrjään jääneille tulla hetkeksi juomaan kuppi teetä ja jakamaan ajatuksiaan. Sukupolvi A on tehnyt epävirallista sosiaalityötä kuunnellen ja tukien kadun kulkijoita. Heille on ollut tärkeätä huomioida ja toivottaa tervetulleeksi ulkopuolisiksi tunnistetut, keskustella heidän kanssaan jokapäiväisistä asioista ja kutsua mukaan kirkon toimintaan. Tämä on edellyttänyt sen tietämistä, kuka kuuluu jo joukkoon ja kuka ei. Se on edellyttänyt rutiinia ja säännöllistä, viikoittaista omaa osallistumista.

Dayn mukaan sukupolvi A:n häviäminen näkyy kirkossa sekä ulospäin että sisäänpäin. Aamuiset kaikille avoimet kahvihetket päättynevät tämän sukupolven myötä, samoin heidän antamansa taloudellinen tuki Anglikaanisen kirkon hyväntekeväisyysjärjestöille. Sukupolvi A poistumisen huomaavat Dayn mukaan myös ne kadunmiehet ja naiset, jotka menettävät erityisen kuuntelijajoukon ja paikan, sekä satunnaiset ohikulkijat – kirkkotilat eivät enää ole auki yleisölle eivätkä enää niin siistejä ja hyvin pidettyjä kuin nyt.

Merkittävin menetys on Dayn mukaan sosiaalisen pääoman katoaminen. Sukupolvi A on nähnyt ja kokenut todella paljon sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Heidän suuri tietomääränsä ja erityisesti taito luoda kuulumisen tunne häviää.

Uskonto ilman uskonnollisuutta
Suvivirsi koulun kevätjuhlissa ja siitä käyty keskustelu ja apulaisoikeusasiamiehen lausunto tulivat mieleeni kuunnellessani tohtori Lori Beamanin tutkimustuloksia. Beaman tutkii sitä, kuinka laki tarkastelee uskontoa julkisessa tilassa. Esitelmän esimerkkitapaukset tulivat Amerikasta, Kanadasta ja Ranskasta.

Esimerkkitapauksissa uskonnolliset symbolit käsiteltiin edustavan ensisijassa kulttuuriin kuuluvaa käytäntöä tai symbolia, joka edusti kansallista, kaikkien yhdessä jakamaa arvoa tai aktiviteettia. Beamanin havaintojen mukaan uskonto näyttää muuttavan muotoaan ollessaan kohtaamispisteessä sekulaarin, uskonnottoman ja pluraalin yhteiskunnan kanssa. Esimerkkitapauksissa Amerikassa joogasta tuli aivojumppaa, Ranskassa krusifiksista ja ikonista tuli tilataidetta ja Kanadassa rukous oikeusistunnon alussa katsottiin ei-uskonnolliseksi, vain tavaksi hiljentää mieli keskittymään edessä olevan tapauksen käsittelyä varten.

Tuomioistuimet halusivat ensisijassa ylläpitää kulttuuriksi ja perinteeksi ymmärrettyä toimintaa. Beaman havaitsi tuomioistuinten asettavan enemmistöuskonnon osaksi kansallista perinnettä ja kulttuuria oikeuttaakseen ja hyväksyäkseen uskonnon läsnäolon. Enemmistöasemassa olevan uskonnon oikeuttaminen kulttuuriseksi perinteeksi antaa sille erityisen suojan läntisessä demokratiassa, erilaisen suojan kuin vähemmistöuskonnoille.

Beaman herätti kuulijat pohtimaan mitä tällainen tekee uskonnolle? Mitä tekee uskonnolliselle maailmankatsomukselle, kun se otetaan pois omista symboleistaan ja hartaudellisesta toiminnastaan, krusifiksista, ikonista tai rukouksesta? Tai suomalaisessa kontekstissa, mitä kenties menetetään, kun suvivirressä korostetaan kulttuuria ja perinnettä ja otetaan pois sen ominaisuus laulettuna rukouksena?

Koko elämänpiirin merkitys
Karabat Iqbalin tapaustutkimus oli toteutettu Birminghamissa. Pakistanilaiset muslimit ovat kouluissa suurin uskonnollinen ryhmä. Neljännes kaikista kouluikäisistä on pakistanilaisia.

Pakistanilaisten alisuoriutuminen koulussa on tunnustettu ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla.

Iqbalin tutkimukseen osallistuneista muslimitaustaisista oppilaista 89% kertoi uskonnolla olevan erittäin suuri merkitys heidän elämässä. Oppilaat arvostivat opettajassa erityisesti sitä, että opettaja ymmärtää oppilaan omaa uskontoa. Suuri osa oppilaista kuitenkin koki opettajan ymmärtävän liian vähän heidän pakistanilaista uskonto- ja kulttuuriperintöään.

Iqbal nosti esiin vähemmistökulttuuriin kuuluvien opettajien merkityksen ja tarpeen uskontolukutaitoisille opettajille. Vähemmistökulttuuriin kuuluvat opettajat ovat Iqbalin mukaan oman kulttuurinsa asiantuntijoita, sillanrakentajia eri kulttuurien kesken ja roolimalleja.

Iqbal totesi hyvän oppimisen perustan rakentuvan oppilaan ja opettajan keskinäiselle vuorovaikutukselle. Iqbal korosti puheenvuorossaan uskontojen- ja kulttuurien lukutaidon merkitystä ja oppilaan koko elämänpiirin ymmärtämistä hyvän vuorovaikutuksen keskeisimpänä tekijänä.

Uskonto mediassa
Yksi uusimpia uskontososiologian tutkijoita kiinnostava aihe on uskonto ja media.

Michael B Munnik havaitsi toimittajien kirjoittavan useimmiten islamista ja muslimeista uskonnollisessa viitekehyksessä, mutta käyttävän lähteinään ja taustatietojen antajina useimmiten ei-uskonnollisiksi itsensä määritteleviä. Journalistien tärkeät aiheiden taustatiedot eivät siis tulleet asianomaisilta itseltään, uskonnollisilta muslimeilta. Journalistit myös käyttivät termiä ”muslimi” joustavasti, ei vain uskonnollisissa yhteyksissä, vaan myös etnisyyteen viitaten.

Robert Beckford toi esiin median rasistiseksi analysoimansa näkökulman mustiin kristittyihin Englannissa. Beckfordin mukaan mustat kristityt kuvataan Englannissa useimmiten naurun kohteena, konservatiivisina kristittyinä, kuorokokoonpainoissa laulavina sekä joko pahoinpideltynä tai alistetun asemaa vastaan protestoivina. Beckfordin tekemä multimediavideo Incarnation: no blacks, no Irish, no dogs oli hyvin vaikuttava katsottava. No blacks, no irish, no dogs

Mielenkiintoista oli tähän verrata Carl Morrisin analysoima muslimien mediakuva Englannissa. Morrisin mukaan muslimit hallinnoivat omaa mediakuvaansa tuottamalla itse näytelmiä, tv-ohjelmia, musiikkivideoita ym. Median kautta saa kuvan uskonnollisesti modernista ja maltillisista muslomeista, jotka enemmänkin kutsuvat nauramaan kanssaan, kuin olemaan naurun kohde. Morris näytti esimerkkeinä British Muslim Comedyn tekemän Eid Mubarak aiheisen videon Eid Mubarak ja Sami Yusufin YouTubessa useita miljoonia katsojia tavoittaneen musiikkivideon Sami Yusuf

Kuulumisen kokemus
Konferenssi oli hieno mahdollisuus kuunnella tutkijoiden löytämiä vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Erityisen arvokkaana antina pidän konferenssiosallistumiseni antamia ajatuksia ja virikkeitä tarkastella uskonnon ja yhteiskunnan rajapintoja Suomessa ikään kuin lintuperspektiivistä, laaja-alaisesti ja korkealta.

Edelleen huomaan miettiväni kahta konferenssin herättämää ajatusta.

Mietin yhteiskuntaan kuulumisen kokemuksen ja uskonnolliseen yhteisöön kuulumisen kokemuksen yhteyttä ja merkitystä yksilöille. Kuinka paljon oman uskonnollisen yhteisön yhteiskunnallisen hyväksymisen kokemus merkitsee yksilön omalle hyväksytyksi tulemisen kokemukselle? Entä päinvastainen kokemus?

Mietin Anglikaanisen kirkon vanhimman sukupolven vahvaa kuulumisen kokemusta ja sen rakentumista rutiininomaisen osallistumisen kautta. Heidän toimintaansa tuki myös sukupolvelta toiselle tapahtunut uskonnollisten perinteiden ja osallistumisen siirtäminen. Miten syntyy kuulumisen kokemus, kun se ei enää rakennu rutiininomaisen osallistumisen kautta?

Yksilökeskeisessä ja jatkuvassa muutoksessa olevassa yhteiskunnassa kaikilla uskonnollisilla yhteisöillä näyttäisi olevan edessään sama haaste: Yksilölle merkityksellisen yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumisen kokemuksen siirtäminen sukupolvelta toiselle.

Sukupolvelta toiselle

 Juutalaisten Holokaustin muiston eteenpäin siirtämiseksi pyritään opettamaan mitä tapahtui, miksi tapahtui, mitä menetettiin ja miten yksittäisten ihmisten valinnat vaikuttivat tapahtumien kulkuun. Tämä lyhyt artikkeli perustuu osallistumiseeni kansainväliseen Holokausti -konferenssiin Yad Vashemissa Jerusalemissa 7.-14.7.2014. Matka oli ensimmäinen vierailuni Israelissa.

Holokaustikonferenssissa Yad Vashemissa yli 400 kouluttajaa ja opettajaa eri puolilta maailmaa pyrkivät ymmärtämään Shoahin uhrien, tekijöiden, sivustaseuranneiden ja pelastajien näkökulmasta, sekä keskustelivat Holokaustin merkityksestä ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle sukupolvelle ja opettamisesta neljännelle sukupolvelle.

Ihmiset, jotka usein oman henkensä uhalla pelastivat juutalaisia, ovat edelleen esimerkkinä jälkipolville. Etelä-Ranskalaisen Le Chambon-Sur-Lignon kylän asukkaat antoivat suojapaikan tuhansille juutalaisille protestanttisen pastorinsa Andre Trocmen johdolla. Reformoidun kirkon jäsen Corrie Ten Boom isänsä ja siskonsa kanssa pelastivat useita Hollannin juutalaisia. Kreikan metropoliitta Chrysostomos pelasti Kreikan juutalaisia seuraamalla arkkipiispa Damaskinoksen esimerkkiä.

Uusin, neljäs sukupolvi haastaa kouluttajat luomaan siltoja historian ja nykypäivän välillä. Oppijoita ohjataan näkemään yhteyksiä oman elämän ja Holokaustin välillä. Kiinassa Holokaustikoulutus luo yhteyksiä Tiananmeren verilöylyyn, Etelä-Afrikassa Ruandan kansanmurhaan ja Amerikassa mustien oikeuksiin. Etelä-Koreassa kysytään missä ovat tämän päivän Oikeamieliset, kun Pohjois-Koreassa ihmiset elävät nykypäivän ghetossa.

Holokaustikoulutus muistuttaa  siitä, että ihmiskunnan on opittava elämään yhdessä ja rauhassa keskenänsä. Holokaustikoulutus opettaa ihmisluonteesta, siitä kuinka ihminen on vapaa tekemään valintoja ja päätöksiä, joilla voi aikaansaada muutoksia. Holokaustikoulutus pyrkii siirtämään opitun käytännön toiminnaksi, opiskelijan omiksi valinnoiksi hänen omassa yhteisössänsä. Holokaustikoulutus pyrkii siihen, ettei Holokaustia ja siihen liittyvää toisen ihmisen ihmisyyden kieltämistä koskaan enää tapahtuisi.

Konferenssi muutti käsitykseni Holokaustista. Kasvokkain kohtaaminen ja vuorovaikutus konkreettisen paikan, kaupungin ja kansakunnan kanssa opetti Holokaustin muistamisen merkityksellisyydestä sukupolvelta toiselle. Kokemukseni heijastunee toimintaani omassa yhteisössäni, kirkossani ja kansainvälisen vastuun laaja-alaisella kentällä. Arvostan suuresti heitä,  jotka omilla valinnoillaan ja päätöksillään pyrkivät aikaansaamaan muutoksia rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

 

 

 

 

Kirkkojen työ ihmisoikeuksien puolesta

Artikkeli pohjaa osallistumiseeni Euroopan Kirkkojen Konferenssin (EKK) Kesäkouluun Ihmisoikeuksista Ruotsissa , Södertäljessä 25.-29.5.2015. Kaikkiaan nelisenkymmentä osallistujaa ja luennoitsijaa eri puolilta Eurooppaa kuuntelivat ja keskustelivat uskonnon, etnisyyden, rodun, seksuaalisen suuntautumisen ja muiden tekijöiden perusteella tapahtuvasta syrjinnästä sekä jakoivat kokemuksiansa ihmisoikeuksien puolesta tehtävästä työstä Euroopan eri maissa. 

Jokaiselle ihmiselle poikkeuksetta ja yhtäläisesti kuuluvat, ihmisarvoon perustuvat oikeudet ovat yleismaallisia, luovuttamattomia ja perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudet kehittyivät alkuaan kirkon sisällä, mutta teologien mukaan, jotka työskentelevät ihmisoikeuskysymyksien parissa, ihmisoikeudet kasvavat ja kehittyvät nykyään nopeammin kirkon ulkopuolella.

Keskustelu ihmisoikeuksista on muuntunut modernin kulttuurin moraaliseksi kieleksi. Ihmisoikeuksien puolustajat ovat nopeita toiminnassaan. Erilaiset haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät saavat ihmisoikeuksien puolustajista auttajansa. Kirkot ovat hitaampia reagoimaan tukijoukoiksi. Teologit näkivät kirkkojen tärkeimpänä tehtävänä ihmisoikeuksien oikeutuksen teologisesti pätevien perusteiden esittämisen.

Uskonnonvapaus
Yksi perustavanlaatuinen ihmisoikeuskysymys, jonka puolustaminen on erityisesti kirkkojen tehtävä, on oikeus omaan uskontoon ja sen harjoittamiseen. Keskustelut osallistujien kanssa kertoivat kristittyjen oikeuden uskonnonharjoittamiseen toteutuvan hyvin eri tavoin eri puolilla Eurooppaa.

Ruotsissa, yhdessä maailman maallistuneimmista maista, vangit voivat osallistua retriittiin tai suorittaa osan vankeusajasta vankilassa, joka on myös luostari, ja papit (protestantit ja luterilaiset) tekevät vankien keskuudessa yhteistyötä imaamien kanssa. Espanjassa protestanttiset kristityt kokevat uskonnonvapauttansa rajoitettavan valtion kieltäessä evankelioimisen kaduilla ja ohjatessa kokoontumaan tehdasalueilla.

Ihmisoikeustyö Ruotsissa
Pakolaisten auttamisen kerrottiin vahvistuneen Ruotsin kirkossa ja diakoniatyöntekijöiden toimintaa ohjaavan yhä vahvemmin ihmisoikeusperustaisuus. Työtä tehdään pakolaisten kanssa, ei puolesta. Vastavuoroisuus, turvalliset tilat ja yhdessä tekeminen koetaan kirkkojen vahvuuksina. Kontekstuaalinen teologia ja ihmisoikeudet ovat perustana sukupuolten välisen tasa-arvon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustamiselle sekä sukupuoleen perustavan väkivallan vastustamiselle Ruotsin kirkossa.

Alkuperäiskansoihin kuuluvien saamelaisten oikeudet eivät valitettavasti ole edistyneet yhtä hyvin. Saamelaiset ovat alkuperäiskansa, joka on asunut Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän pohjoisosissa jo ennen nykyisten valtioiden muodostumista. Nykyään saamelaisilla on oikeus oman kielen koulutukseen, mutta opettajia ja resursseja on liian vähän. Saamelaisparlamentti on toiminut Ruotsissa vuodesta 1993 alkaen, mutta vain rajatulla toimivallalla. Perustuslaki tunnustaa saamelaiset alkuperäiskansaksi ja saamenkieli on virallinen kieli 19 kunnassa. Itsehallinnon kehittäminen, huomion suuntaaminen psykososiaalisiin kysymyksiin sekä tasapainon löytäminen petoeläinten suojelun ja porojen tarvitseman laidunalueen välillä kerrottiin olevan ajankohtaisimpia haasteita.

Ruotsin vähemmistövaltuutetun toimisto perustettiin vuonna 2009. Yksi vähemmistövaltuutettujen tehtävistä on tuoda muslimien tai muslimeiksi oletettujen syrjintä näkyväksi, koska pitkäaikaisella rasismilla on todettu olevan sukupolvien yli kulkevia vaikutuksia. Rasismi voi estää yhteisön jäseniä tuntemasta itseään tasa-arvoisiksi ja arvokkaaksi yhteiskunnan jäseniksi sekä estää ihmisiä saamasta yhtäläisiä oikeuksia oman elämän parantamiseen.

Rasismin monet muodot  
Rasismi on  varsin taitavasti yhteiskunnallisiin olosuhteisiin mukautuvainen olio, joka löytää aina uusia laillisia keinoja jakaa ihmisiä omiin ja syrjinnän kohteeksi joutuviin toisiin. Kulttuurinen rasismi on uusin rasismin muoto. Se on samankaltaista kuin biologinen rasismi.  Kulttuurisen rasismin mukaan kulttuuri on mystisesti läsnä ihmisen geeneissä ja näin yhdistää persoonan tiettyyn ryhmään ja ryhmien eroavan toinen toisistaan.

Valitettavasti rasismi on myös asia, jossa kirkolla kerrottiin englanninkielistä vertausta käyttäen olevan vähintäänkin omat sormet keksipurkissa ja toisinaan myös leiponeen koko taikinan.  Kirkoissa on kautta historian ollut sekä eri syistä vähemmistöihin kuuluvien ihmisten syrjintää että ponnisteluja syrjinnän ehkäisemiseksi.

Yhdessä luovuudella
Vähemmistövaltuutetun mukaan onnistuminen on mahdollinen, jos tavoitteeksi asetetaan muutokset strategisella ja toiminnallisella tasolla asenteiden sijaan ja rohkaistaan ottamaan kohderyhmä mukaan toiminnan suunnitteluun. Söderteljen kaupungissa yhdessä tekemällä ja luovuudella on onnistuttu auttamaan todella monia.

Söderteljessä on 92 000 asukkaasta, joista 49,5%:lla  on etninen tausta. Asukkaat edustavat 130 eri kansallisuutta ja puhuvat 85 eri kieltä. Assyrialaiset, syyrialaiset ja suomalaiset muodostavat yhdessä 40% kunnan asukkaista. Irakista kunta on vastaanottanut enemmän pakolaisia kuin Amerikka ja Kanada yhteensä. Moninaisiin haasteisiin vastatakseen kunta suunnittelee ja toteuttaa erilaisia projekteja yksin ja yhteistyössä poliisin ja erilaisten järjestöjen sekä eri uskontojen ja katsomusten edustajien kanssa. Paikallisessa Uskontojenvälisessä neuvostossa ovat mukana kaikki Söderteljessä toimivat kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Opetustyön tueksi kunta on koonnut opettajille ajankohtaista materiaalia Ihmisoikeuslaatikoihin. Lisäksi tukeakseen kunnassa asuvia armenialaisia säilyttämään ja siirtämään muisto kansanmurhasta seuraavalle sukupolvelle kunnan työntekijät kokosivat näyttelyn yhdessä heidän kanssaan.

Tukholman keskustassa sijaitsevan Elävän Historian Foorumin näyttely ”Me olemme romaneja” tehtiin yhdessä romanien kanssa. Näyttely antoi romaneille itselleen mahdollisuuden kertoa oman tarinansa ja maailmankuvansa sen sijaan, että joku toinen kertoo mitä he ajattelevat. Näyttelyn esittelijät olivat itse romaneja, ja he kertoivat oman tarinansa osana näyttelyä. Kesäkoulun opas nosti esiin romanien kärsimykset ennakkoluuloista ja siitä, kuinka paljon yhteisötyötä tarvitaan romanien kohtaamien ongelmien poistamiseksi.

Ihmisoikeuksien puolustaminen kirkon diakoniaa
Kesäkoulun osallistujat olivat yhtä mieltä siitä, että kirkkojen tehtävänä on olla yksi ihmisoikeuksia puolustava toimija. Työtä ihmisoikeuksien puolustamiseksi pitää tehdä ja sitä pitää kehittää. Osallistujat korostivat erityisesti ihmisoikeuskysymyksiin tarttumista ruohonjuuritasolla ja ihmisoikeusajattelun perusteiden opettamista kirkkojen jäsenille.

Kirkkojen roolin ja osuuden tunnistamista ja tunnustamista vähemmistöjä syrjivässä toiminnassa osallistujat kokivat hyvin tärkeänä. Aina on mahdollisuus parantaa omaa ja yhteisön toimintaa ja ajattelumalleja suhteessa toisiin ihmisiin.

Diakonina näen ihmisoikeuksien puolustamisen osana kirkon diakoniaa niiden auttamisena, joita kukaan muu ei auta. Näen yhteiskunnallisen työn vahvasti osana kristityn vastuuta ja tuen kirkkojen ponnistelujen jatkumista syrjinnän lopettamiseksi ja vastaanottavampien yhteisöjen rakentamiseksi alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Kesäkoulu vahvisti käsitystä kirkkojen, yhteiskunnan eri toimijoiden ja vähemmistöjen edustajien yhteistyön merkityksestä ihmisoikeuksien edistämisessä myös suomalaisessa kontekstissa.

 

 

 

 

 

 

 

Kirkot EU-toimijoina

Tutustuminen kirkkojen EU-toiminta ihmisoikeuksien puolesta ja Euroopan Parlamentin toiminta uskontoon ja katsomuksiin liittyvässä päätöksenteossa oli tavoitteena keväisellä opintomatkalla Brysselissä 26.-29.4.2015. Artikkeli perustuu Euroopan kirkkojen konferenssin (The Conference of European Churches, CEC), Euroopan Katolisten piispojen Konferenssin (the Commission of the Bishops’ Conferences of the European Community, COMECE) ja Euroopan parlamentin edustajien haastatteluihin.

Euroopan Kirkkojen Konferenssin toiminnassa, ajankohtaisissa prioriteeteissä sekä erityisesti ihmisoikeuksiin ja koulutuksiin liittyvissä kysymyksissä korostettiin kirkkojen roolia köyhyyden, syrjäytymisen, ilmastonmuutoksen, maahanmuuton kysymyksissä sekä vähemmistön ihmisoikeuksien puolustajana.  Erityisesti nousi esiin ennaltaehkäisy, vähemmistön oikeuksien puolustaminen sekä paikallisten kirkkojen jäsenten ruohonjuuritason yhteiskuntapoliittisen osaamisen vahvistaminen koulutuksen keinoin. Keskusteluissa välittyi kuva aktiivisesta ja monipuolisesta toiminnasta sekä työlleen sydämellisesti omistautuneista työntekijöistä.

Euroopan Katolisten piispojen konferenssi seuraa aktiivisesti Euroopan Unionin poliittisen päätöksenteon prosesseja kaikilla kirkkoa kiinnostavilla alueilla. COMECE lisää piispojen ja kirkkoyhteisön tietoisuutta EU:n eri instituutioiden käsittelemistä kirkkoja kiinnostavista kysymyksistä sekä järjestää kirkkojen eri toimijoiden ja EU- instituutioiden yhteyksiä edistäviä iltadepatteja ja dialogiseminaareja. Vuorovaikutteisten tapaamisten tavoitteena on välittää Euroopan päätöksentekijöille Katolisen kirkon piispojen huolenaiheet ja mielipiteet rauhan ja hyvinvoinnin edistämiseksi Euroopassa sekä tarjota yhteistyön mahdollisuuksia ja kirkon palveluksia

EU:lla oletetaan olevan rajattu tai olematon rooli suhteessa uskontoon, mutta Carreran ja Parkin  (The Place of Religion in EUropean Union Law and Policy, Carrera ja Parkin 2010. (http://www.religareproject.eu/content/place-religion-european-union-law-and-policy)  ) tutkimuksen mukaan  uskonnolla on oma erityinen asema Euroopan unionin laissa ja poliittisessa päätöksenteossa. Uskonnollinen ja kulttuurinen moninaisuus on sekä tunnustettua että suojattua, mutta suojauksen ehdot nojaavat Eurooppalaisten arvojen ja oikeuksien sekä kansallisten lakien noudattamiseen. Eurooppalaiset arvot (ihmisoikeudet, sananvapaus, suvaitsevaisuus, tasa-arvo ja demokratian kunnioitus) ovat myös Komission peruslähtökohtana suhteessa maahanmuuttajien integraatioon ja maahanmuuttajayhteisöihin. Kristillisillä organisaatioilla on dominoiva asema suhteessa ei-kristillisiin tunnustuskuntiin, joiden edustus puuttuu lähes kokonaan EU-päätöksenteosta. Tutkimuksessa myös havaittiin, että ne uskonnot, jotka ovat aktiivisia osallistujia poliittisessa EU-päätöksenteossa, eivät ole niitä samoja uskontoja ja uskonnollisia ryhmiä, jotka ovat poliittisen päätöksenteon kohteena.

Vaikuttamista, viestintää ja vuorovaikutusta
”Kirkko ja Euroopan Unioni. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon EU-toiminta” – (http://evl.fi/EVLfi.nsf/0/800BF763DA0ECE81C22579FB00407298/$file/Kirkko%20ja%20EU-julkaisu%202012.pdf)  asiakirjassa EU-toiminta nähdään tärkeänä osana evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallista vastuuta. Evankelis-luterilainen kirkko korostaa ekumeenisen ulottuvuuden tärkeyttä EU-asioissa ja yhteistyötä Euroopan kirkkojen konferenssin ja Euroopan yhteisön katolisten piispainkokousten komission kanssa.

KEK:n ja COMECE:n esimerkit alleviivaavat yhteiskuntapoliittista vaikuttamista kristityn vastuuna. Nuorten sukupolvi on kutsuttu jatkamaan kirkkojen toimintaa vähemmistöjen oikeuksien puolustajana sekä vaikuttamaan, viestimään ja edistämään vuorovaikutusta eri toimijoiden kesken yhteisesti tärkeiden asioiden puolesta sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla.

 

Kirkkojen diakonia Pietarissa

Tutustuin Pietarin Anglikaanisen seurakunnan, Venäjän Ortodoksisen kirkon Pietarin hiippakunnan, Ortodoksisen Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon seurakunnan, Inkerin kirkon ja Pyhän Marian seurakunnan, evankelikaalisen ”Dadesda” kirkon sekä Kirkkojenvälisen Diakoniasäätiön tekemään diakoniatyöhön Pietarissa 23.2.-8.3.2015. Artikkeli pohjaa havaintoihini ja kirkkojen työntekijöiden haastatteluihin. 

Kirkot tekevät diakoniatyötä resurssiensa mukaan. Diakonia kohdennetaan sinne, missä apua eniten tarvitaan. Inkerin kirkon jokaisessa paikallisseurakunnassa toimii diakoniapiiri, joka vastaa oman seurakuntansa diakoniatyöstä. Pyhän Marian seurakunnassa on toiminut aktiivinen diakoniapiiri vuodesta 1993 alkaen. Diakoniapiiri on järjestää myyjäisiä, kirkkokahvituksia, leirejä, retkiä ja juhlia oman seurakunnan jäsenille. Vanhuksille ostetaan ja viedään lääkkeitä ja ruokaa ja kotikäynneillä luetaan Raamattua. Diakoniapiiri avustaa yksittäisiä vanhuksia isommissa hankinnoissa, esimerkiksi ”jos pittää hampaat tehhä”. Vanhin osallistuja on 90-vuotias rouva, jonka käsissä syntyy edelleen varsin monimutkaisesti kudottuja kauniita lapasia.

Tsarskoje Selossa sijaitseva kirkko ”Nadesda” auttaa entisiä narkomaaneja ja rikollisia uuden elämän alkuun kristillisen aikuiskoulutuksen keinoin. Kirkon koulutusohjelma on suunnattu eri-ikäisille miehille ja naisille. Kuukausi sitten alkaneella kurssilla on 15 opiskelijaa. Kurssiohjelma on kaksiosainen. Neljän kuukauden teoriajaksoa Raamatun ja kristinuskon perusteista seuraa neljän kuukauden käytännön harjoittelujakso, jonka aikana opiskelijat osallistuvat eri seurakuntien diakoniseen toimintaan eri muodoissaan. Kirkko pyrkii koulutusohjelman avulla vahvistamaan kurssilaisia kristittyinä. Suurella osalla kurssilaisista on vaikea elämänhistoria taustalla. Vuosi ennen kurssin aloittamista osa ei edes tiedä mikä kirkko on. Koulu sijaitsee kirkkorakennuksen sisällä. Tämä mahdollistaa sisäoppilaitosta muistuttavan oppimisympäristön, johon kuuluu säännöllinen rukous- ja jumalanpalveluselämä.

Anglikaanisen seurakunnan diakoniatyö on maallikkojäsenten vastuulla. Ilman pappia seurakunta ei tällä hetkellä tee aktiivisesti diakoniatyötä eivätkä voi sitoutua pitkäaikaisiin projekteihin. Seurakunnassa toivotaan omaa pappia, joka voisi  kehittää diakoniatyötä yhteistyössä seurakuntalaisten kanssa. Seurakunta on aikaisemmin tukenut useita paikallisia hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Venäjän ortodoksisen kirkon Pietarin hiippakunnan diakoniatyö on varsin monipuolista. Hiippakunnan diakoniatoimiston työntekijät vastaavat kukin omasta työalastaan vankien, narkomaanien, orpojen, kehitysvammaisten auttamisessa ja kirkon sairaalassa. Diakoniatyö on monipuolista, mutta pienimuotoista koska työn tekijät eri toiminnoissa ovat yksinomaan vapaaehtoisia. Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin seurakunta palvelee erityisesti kuuroja opiskelijoita.

Kirkkojenvälinen diakonia ja hyväntekeväisyys säätio ”Christian Interchuch Diaconia Assistance Charitable Foundation” on toiminut vuodesta 1991 alkaen. Vuodesta 2008 alkaen säätiöllä on ollut kaksi kuntoutuskeskusta ja kuntoutusohjelma narkomaaneille sekä asuntoauto, joka kiertää eri asuinalueilla.  Säätiö tekee myös ennaltaehkäisevää työtä nuorten keskuudessa.

Maahanmuuttajien auttaminen
Inkerin kirkko tekee työtä muslimien ja buddhalaisten parissa.  Pastori kiertää vapaaehtoisten seurakuntalaisten kanssa eri asuinalueilla ja järjestävät tilaisuuksia, joissa ryhmä papin johdolla laulaa, soittaa kitaraa, kertoo kristinuskosta ja kutsuu kuulijoita jumalanpalveluksiin. Toisinaan tilaisuuksissa pelataan yhdessä jalkapalloa. Muslimeille on myös järjestetty kulttuurimatkoja Pietarissa. Pienryhmille on näytetty keskeisimpiä kulttuurikohteita sekä viety muun muassa jokiristeilylle.  Yhteistyössä karismaattisen seurakunnan kanssa toimitetaan kristinuskon perusteista kertovaa lehteä uspekin kielellä sekä annetaan tarvittaessa juridista apua, autetaan virallisten dokumenttien tekemisessä ja avustetaan kotimatkalle tarvittavan lipun kustannuksissa. Kirkko myös auttaa yksittäisiä muslimiperheitä, jotka ovat tulleet kirkkoon pyytämään vaatteita ja ruokaa.

Kirkkojenvälisessä Diakoniasäätiössä autetaan yksittäisiä apua pyytäviä maahanmuuttajia sekä asuntoautossa että kuntoutuskeskuksissa. Mitään erityistä painopistettä maahanmuuttajien auttamiseksi ei ole asetettu. Säätiössä nähdään kuitenkin tarpeellisena erityisesti maahanmuuttajia tavoittavat projektit. Projektin kehittämisen haasteena säätiössä nähdään paikallisissa ortodoksisissa seurakunnissa vasta aluillaan oleva diakoninen apu sekä ohut kulttuurituntemus maahanmuuttajien omasta kulttuurista. Maahanmuuttajien kohtaamiseksi ja integroimiseksi Säätiö on ollut pääorganisaatio jalkapalloturnauksen järjestämisessä maahanmuuttajille ja paikallisille joukkueille, joista yksi oli ollut ortodoksisen kirkon pappien joukkue.

Kirkon diakonia on toivon merkki
Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkkko ja Roomalaiskatolisen kirkko Pietarissa auttavat yhdessä kodittomia sekä eri-ikäisiä kehitysvammaisia järjestämällä integroivaa toimintaa terveiden lasten kanssa.  Kirkkojenvälinen Diakoniasäätiö tekee Inkerin kirkon kanssa pienimuotoista verkostoyhteistyötä sekä koulutusyhteistyötä. Keskuksen asukkaat osallistuvat ortodoksisen seurakunnan hengelliseen elämään. Anglikaaninen seurakunta on kiinnostunut ekumeenisesta yhteistyöstä luterilaisten kirkkojen kanssa. Inkerin kirkon Pyhän Marian seurakunta on aktiivinen paikallisekumenian edistäjä.

Evankelikaalisessa kirkossa ja Inkerin kirkossa diakoniatyö ymmärretään kirkon toiminnan olennaisena osana ja jokaisen kristityn asiana. Kirkot opettavat vahvaa diakonia-asennetta auttaa niitä ihmisiä, jotka ovat vaikeassa elämäntilanteessa. Ortodoksisessa kirkossa opetetaan sekä diakonia-asennetta että diakoniatyötä osana seurakunnan perustyötä, mutta käytännössä paikallisseurakuntien diakoniatyö on vasta aluillaan ja se voidaan ymmärtää seurakunnan erillisenä ja valinnaisena toimintana. Anglikaanisessa seurakunnassa tahto tehdä diakoniatyötä on suurempi kuin nykyiset mahdollisuudet.

Vuorovaikutusta ja toinen toiselta oppimista
Vierailu Ortodoksisen kirkon hiippakunnan diakoniajohtajan luona kääntyi haastattelun sijasta vuoropuheluksi. Samoin sen sijaan, että olisin yksinomaan tutustunut Evankelikaalisen kirkon tekemään diakoniatyöhön, minua pyydettiin pitämään oppitunti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöstä ja diakoniakäsityksestä. Diakoniasäätiö haluaa edistää ekumeenista dialogia ja yhteistyötä sosiaalisissa kysymyksissä suomalaisten diakonia-alan asiantuntijoiden kanssa. Nämä tilanteet kertoivat molemminpuolisesta kiinnostuksesta yhteiseen keskusteluun diakoniatyöstä ja toinen toiselta oppimiseen.

Ortodoksisen kirkon diakoni kertoi arvostavansa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsitystä ja diakonian teologiaa. Niin arvostan nyt itsekin, aikaisempaa vielä ennemmän. Joskus tarvitsee matkustaa kauas nähdäkseen lähelle.

Uskontokasvatus Unkarissa

Tutustuminen luterilaisen kirkon ja Helluntaikirkon uskontokasvatukseen ja ekumeeniseen toimintaan sekä keskustelut yhteisistä toimista opetuksen, kasvatuksen ja koulutuksen alueella olivat tavoitteena Unkarin vierailulla 23.-26.2.2016.  Artikkeli pohjaa keskusteluihin Unkarin evankelis-luterilaisen kirkon ja Helluntaikirkon edustajien sekä valtion uskontoasioita koordinoivan ministeriön virkamiehen kanssa.

Unkari on aina ollut uskontojen kohtaamisen maa. Ensimmäiset reformaation todistajat saapuivat Unkariin 1520-luvulla. Nykyään Katoliseen kirkkoon kuuluu 55%, Reformoituun kirkkoon 18% ja Luterilaiseen kirkkoon 3 %  Unkarin väestöstä. Juutalaisia on 80 000. Muslimien historiallisesta läsnäolosta on useita maamerkkejä turkkilaisten hallittua Unkarin aluetta 150 vuotta. Tämänhetkisestä muslimien lukumäärästä ei ole varmaa tietoa rekisteröitymisen vapaavalintaisuudesta johtuen. Rekisteröityjä muslimeita on 5000.

Vuoden 2011 lakiuudistuksen jälkeen virallisia kirkkokuntia on 32. Aikaisemmin useat järjestöt olivat rekisteröityneet kirkkokunniksi saadakseen valtion uskonnonharjoittamiseen tarkoitettua tukea oman toimintansa tukemiseksi. Suurimmat kirkkokunnat ovat katolinen, reformoitu, evankelisluterilainen ja juutalainen. Näiden lisäksi valtio katsoo kirkkokunniksi muun muassa baptistit, metodistit, helluntaikirkon, islamilaisuuden, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden.

Ekumeeninen ja uskontodialoginen toiminta Unkarissa
Unkarin Ekumeeninen Neuvosto toimii isossa ja kauniissa Ekumeenisessa Keskuksessa, joka on eri kirkkokuntien yhteinen rakennus. Ekumeenisessa neuvostossa toimii 11 jäsenkirkon lisäksi tarkkailijayhdistyksiä. Katolinen kirkko on tarkkailijajäsen. Neuvosto koostuu 8 toimikunnasta, joissa kaikissa ovat eri kirkkokunnat edustettuina. Kirkkojen nuorisotyöntekijät vastaavat yhdessä nuorisotoimikunnan tapahtumista.  Toimikuntien työskentelyaika on 6 vuotta. Uusin on 6 vuotta sitten perustettu uskontodialoginen toimikunta, joka osallistuu kaikkeen uskontoihin liittyvään keskusteluun. Ekumeenisella neuvostolla on hyvät yhteydet Unkarin muslimien kanssa. Yhdessä keskustellaan uskonnollisista kysymyksistä sekä muodostetaan yhteisiä kannanottoja medialle.

Valtion näkee positiivisena asiana kirkkojen ekumeenisen toiminnan ja tukee järjestötason toimintaa. Valtio arvostaa Ekumeenisen Neuvoston toimintaa kirkkokuntien yhteisenä äänenä, jolla keskustella valtion kanssa. Valtio näkee tärkeänä ja tukee myös Aasian uskontojen edustajien perustamaa uskontodialogitoimintaa. Unkarin edustaja Euroopan Neuvostossa ajaa uskontodialogin asiaa Brysselissä.

Haasteita ja mahdollisuuksia
Unkarissa on tapahtunut viimeisten 30 vuoden aikana isoja muutoksia. Valtio on muuttunut kommunistisesta hyvin liberaaliksi. 1990-luvulla Unkariin palasi Toisen Maailmansodan jälkeen rajojen toiselle puolelle jääneitä unkarilaisia. Jugoslavian hajoaminen toi maahan unkarilaisia ja serbialaisia. Yliopistoissa opiskelee paljon kehitysmaista tulevia opiskelijoita. Nk. uuden aallon maahanmuuttajista muslimien kanssa on ongelmia. Omat haasteensa tuovat Unkarin romaniväestö, jonka ongelmien ratkaisemiseen valtio antaa paljon resursseja. Kaikkiaan tällä hetkellä Unkarissa on 13 eri kansallisuutta. Heidän joukossaan on 10 000 kiinalaista, joilla on myös oma unkarilais-kiinalainen koulu.

Uusia haasteita tuovat uskontojen moninaisuus, erityisesti islamin radikalisoituminen ja toisaalta syrjäytyminen. Unkarissa islamia edustaa kaksi eri ryhmittymää. Toisen kanssa valtio tekee hyvää yhteistyötä, mutta toinen ryhmä asetti haramin hallituksen ylle. Unkarin luterilaisen kirkon pedagoginen tiimi etsii yhteistyökumppaneita yhteisiin hankkeisiin opetuksen tulosten kasvattamiseksi, inkluusio-opetuksen parantamiseksi, opettajien lisäkoulutukseen, uskonnonopetuksessa toinen toiselta oppimiseen sekä paikallisten opetussuunnitelmien tekemiseen. Helluntaikirkko on hyvin kiinnostunut ja mielellään mukana nuorten aikuisten toiminnan kehittämisessä ja kaikenlaisessa koulujen uskonnonopetukseen liittyvässä toiminnassa. Ekumeeninen neuvosto on avoin erilaisille yhteistyön muodoille ja kiinnostunut koulutusyhteistyöstä. Valtion edustaja oli hyvin kiitollinen mahdollisuudesta tavata ja toivoo vastaavanlaisten tutustumismahdollisuuksien jatkumista.